Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa 19.11 järjestettyä keskustelupaneelia ilmastopolitiikasta oli saapunut kuulemaan ilahduttava määrä opiskelijoita. Kansantaloustieteen ainejärjestön järjestämässä paneelissa istuivat Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas, Fortumin pääekonomisti Simon-Erik Ollus, Aalto-yliopiston professori Peter Lund, EK:n energia- ja ilmastopolitiikan asiantuntija Mikael Ohlström sekä valtiovarainministeriön entinen valtiosihteeri Raimo Sailas.
Paneeli oltiin nimetty raflaavasti ”Onko Suomella varaa ilmastopolitiikkaan?”, mikä jo itsessään asetti kummallisen kriittisen lähtökohdan illan keskustelulle. Ennenkuin keskustelu oli päässyt kunnolla käyntiinkään, iskettiin moderaattoripöydästä skeptikkokorttia pöytään viittauksella Wall Street Journalissa julkaistuun artikkeliin ”No Need to Panic about Global Warming”. Taalaksen kuitattua skeptisyyden IPCC:n tiedemiesten enemmistöön viittaamalla, Fortumin Ollus esitti aiheeseen huomattavan piristävän näkökannan. Hänen mukaansa ilmaston lämpenemisen haitalliset vaikutukset ovat toteutuessaan niin radikaaleja, ettei ilmastokeskustelussa ole pidemmän päälle yksinkertaisesti varaa keskittyä tiedemiesten välisiin kädenvääntöihin.
Lähienergian kannalta illan mielenkiintoisin keskustelu käytiin tariffijärjestelmän kelvollisuudesta. Ollus alleviivasi useasti niin omaa kuin edustamansa yrityksen tahtoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta uusiutuvan energian tukijärjestelmät hän teilasi niiden käydessä hänen mukaansa liiaksi valtioiden ja kuluttajien kukkarolle. Ohlström tuki Ollusin kriittisyyttä mainiten, että poliittisesti muokatut markkinat ovat kovin herkkiä, mistä hän antoi esimerkkinä Espanjan täyskäännöksen aurinkoenergian tuissa. Lundin mukaan tariffijärjestelmät ovat välttämättömiä, mutta myös hän katsoi markkinaehtoisuuden olevan ihanteellinen tilanne, johon subventiot parhaimmillaan johtavat. Lund muistutti, että tukien lopettaminen ei vastoin yleistä tulkintaa tarkoita aina energiapolitiikan epäonnistumista, vaan ennen kaikkea toimintatapojen yleistymistä ja kilpailukyvyn vakiintumista onnistuneen tukipolitiikan avulla. Positiivisena yhteenvetona voisi esittää, että keskustelijoilla vaikutti olevan vilpitön ja yhtäläinen tahto ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Keinot ja tavat yhteisen maalin saavuttamiseksi vain eriävät, välillä radikaalistikin.
Vastaus kysymykseen varallisuudestamme ilmastopolitiikkaan jäi lopulta kovin epäselväksi tai vähintäänkin jäsentelemättömäksi. Ilmastopolitiikan kansantaloudelliset vaatimukset ja vaikutukset jäivät vähälle huomiolle. Niiden sijaan tilaisuudesta mieleen jäi keskustelujen asioiden sijaan pikemminkin keskustelutapa itsessään. Ilta kuvasti yleisen ilmastokeskustelun piirteitä liiankin osuvasti. Moderaattorit pyrkivät kärkkäillä avauksillaan ja kysymyksillään kirvoittamaan asiantuntijoilta ääripäihin osuvia mielipiteitä. Provokatiivinen lähtökohta ilmastokeskusteluun toimii keskustelun herättelynä, mutta pidemmän päälle moinen ei tarjoa hedelmällistä alustaa rakentavalle väittelylle. Ilmastokeskustelussa navigoidaan keskikaista tukossa, jolloin vaivattomin reaktio on haudata poskipää syvälle kämmenpohjaan, kuten Simon-Erik Olluskin tyytyi illan edetessä monesti tekemään.
Jukka Kajan
opiskeilja, Aalto-yliopisto
Lähienergialiiton jäsen
