Esiymmärrykseni energia-asioista perustuu sähkölaskun maksamiseen, kodin sähkön kulutuksen seuraamiseen sekä sähköyhtiöiden kilpailuttamiseen vuosien saatossa. Vaikka siis olen hyvinkin noviisi tutkimusympäristössämme, väitän, että ymmärrykseni energia-asioista on kuluneen puolen vuoden aikana vahvistunut.
Lähestymme energiantuotantoa yhteiskunnallisena teknologisena murroksena. Kun juurrutan käsitystäni sukuni perinnetietoon siitä, miten Suomen maaseudulle syntyi sähköenergian tuotantoa noin sata vuotta sitten, löydän yllättäen yhtäläisyyksiä. Tarina löytyy äidinisäni, papan muistelmissa, jotka hän eläkevuosinaan 1980-luvun puolenvälin tienoilla kirjoitti.
Pappa syntyi käsityöläisen poikana Pohjois-Hämeessä, Suomen Suuriruhtinaskunnassa vuonna 1909. Hänkin kuvaa tarinassaan energia-asiaa ikään kuin aikakauden murroksena, kun ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1916 ryhdyttiin tuottamaan sähköä vesivoimalla. ”Me, silloisen kyläkunnan pikkupojat, muistamme ensimmäisen maailmansodan, muistamme myös kanavatyöt maankaivuineen ja kallionlouhintoineen… ammattimiehiä oli kutsuttu Helsingistä asti… Niin johti kylän puuhamiesten yksituumaisuus kauniiseen tulokseen: Sähkövaloa ja -voimaa saatiin paikkakunnalle… Tuohon aikaan se oli suuren edistyksellisyyden ja yrittelijäisyyden merkki. Suuri saavutus!”
Pappa kuvaa myös sitä, miten ”sähkötalon” pääasentaja oli hankkinut itselleen parhaat mahdolliset radiolaitteet, mukaan lukien kuulokkeet ja kova-äänisen. Tämä oli kuin ”marmoripatsas” lipaston päällä. Äänilevyjäkin hänellä oli jo 1920-luvun puolivälissä.
Pienyritys ei siirtynyt kunnalle
Myös rakentamisvaiheen pappa kuvaa tarkasti: ”Kosken yläpuolella olevasta suvantopaikasta ohjattiin vesi tulemaan jyrkempään laskupaikkaan, että saatiin putous. Mäen rinteeseen tehtiin suvanto ja vesi padottiin rakentaen vankka kivipato. Vesiturbiini asennettiin alamäkeen ja siinä vesi alkoi painovoimallaan pyörittää generaattoria, joka kehitti sähköä. Vuonna 1920 rakennettiin linjat ja niin kyläkunnalle ja osin… asemallekin voitiin johtaa sähköä.”
Samana vuonna perustettiin sähköyhtiö. Tuotanto ei kuitenkaan vastannut tarvetta, minkä vuoksi sähköjärjestelmää kehitettiin: laajennettiin vesialuetta, hyödynnettiin paikallisen sahan sähkömoottoria, hankittiin dieselmoottori, ja kun sekään ei riittänyt, ostettiin Serlachiuksen tehtaalta lisävoimaa 1930-luvulla. Yhtiö tarjosi sähköverkostoaan kunnalle 1950-luvulla, mutta kauppa ei toteutunut ja toiminta päättyi 1970-luvulla.
Sähkölinjat vedettiin itse – ilman lisäkustannuksia
Kuten tiedämme, maailmantalous romahti 1930-luvulla. Siitä pappa kirjoittaa: ”Ajat olivat tuolloin poikkeukselliset, maailman talouspula sai aikaan levottomuutta ihmisten keskuudessa, taloudellinen turvattomuus toi suurta ahdingontunnetta.”
Myös papan toisen talon rakennusprosessiin liittyy energia-asiaa: kesällä 1942, jatkosodan aikaan, pappa päätti hankkia sinne sähköt. Siihen asti oli pärjätty öljyvalolla, mutta lamppuöljyn saanti oli muuttunut epävarmaksi.
Pappa sai sähköyhtiöltä tietää, että rautalankaa, jos sitä jostakin löytyy, voisi siinä tilanteessa käyttää. Sähköpylväät hänen piti hankkia itse, sillä yhtiö ei niitä voinut kustantaa kuten ei sähkötyötäkään. Pappa osasi tehdä työn, naapurilta löytyivät puunrungot, jotka yhdessä tuumin pystytettiin pylväiksi. Punosjohtoa löytyi lamppuja varten, sähköyhtiö antoi kalvanoitua- ja kuparilankaa ja lainasi pylväskengät. ”Näin pääsin nostamaan ylös nuo kirkasjohdot”, muistelee pappa. Hän kuvaa myös uskomattoman muistavasti sitä, miten tavallisten työllisten arkeen vaikuttava lainsäädäntö kehittyi itsenäisessä Suomessa ja toisen maailmansodan jälkeisinä kriisiaikoina.
Finlaysonin tehtaalla otettiin käyttöön Pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot jo 1880-luvulla.
Pappani tarinassa naapuripitäjän pientilalle kotitalouden hyödynnettäväksi sähkö saatiin 60 vuotta myöhemmin. Onko tilanteemme Suomessa sama, kun ajattelemme sähkön tuotantoa laajamittaisena, hajautettuna uusiutuvana energiajärjestelmänä? Tänä päivänä kunnat ja suuremmat yritykset asentavat aurinkopaneeleja laajoina kenttinä rakennusten katoille tai vapaana oleville maa-alueille. Kuntiin perustetaan lisääntyvästi tuulipuistoja. Hyviä esimerkkejä näistä kuulemme päivittäin myös strategisilta kumppaneiltamme HINKU-kunnilta.
Entä kansalaisten energialukutaito tänään?
Silti voimme kysyä, miten hyvin uusiutuvien energiateknologioiden hyödyntämiseen liittyviä päätöksiä tekevät ovat perillä uusimmasta alan tutkimustiedosta? Samalla tavoin voimme kysyä, miten kehittyneet ovat yksittäisten kotitalouksien mahdollisuudet ja valmiudet esimerkiksi aurinkoenergian hyödyntämiseen? Ovatko ihmiset valmiita asentamaan kotiensa ja kesäpaikkojensa rakennusten katoille aurinkopaneeleja? Miten hyvin he arvioivat ymmärtävänsä niiden käyttöön liittyvää tietoa ja tekniikkaa? Miten hyvin ihmiset tuntevat energia-alan käsitteistöä, ja miten motivoituneita he ovat käsitteistöä omaksumaan ja käyttämään energiatietoa talouttaan koskevassa päätöksenteossa? Toisin sanoen, millainen on päättäjien ja kansalaisten energiatiedon lukutaito, mikä kytkeytyy informaatiolukutaitoon, ja miten sitä pitäisi kehittää?
Tutkimme BCDC Energia -hankkeessa vuorovaikutusta. Pyrkimyksenämme on tutkijoiden, yritysten, kansalaisten ja kuntapäättäjien vuorovaikutusta edistävillä keinoilla muodostaa yhteisö, joka edistää laajamittaisen hajautetun uusiutuvan energian hyödyntämistä. Ajatuksena on energiaomavaraisuuden kehittäminen ja hiilineutraalin energiajärjestelmän mahdollistaminen Suomen ja Euroopan ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Jo sata vuotta sitten yhteisöllisyys ja talkoovoima tukivat kansalaisten arjen toimintoja ja siten yhteiskunnan laajempaa kehittymistä.
Kirjoittaja
Maija-Leena Huotari
BCDC Vuorovaikutus -tutkimusjohtaja, tutkimusprofessori,
BCDC Energia -hankkeen vuorovaikutusvastaava
Oulun yliopisto, Informaatiotutkimuksen ja viestinnän yksikkö
maija-leena.huotari(a)oulu.fi
Alunperin julkaistu BCDC Energia -blogikirjoituksena 19.5.2016.
